Köyhän miehen museovierailu

Rikottuani jalkani saatoin hylätä ajatukseni mennä vierailemaan Lahden museoissa. Heitin jo kirveen kaivoon ja ajattelin että no, saanpahan kerrankin jostain äidinkielen tehtävästä huonon.
Onneksi, onneksi on keksitty tietokoneet, internet, Google ja Google Maps. Ja kiitos hänelle joka keksi, että Google Mapsilla pääsee rakennusten sisälle. Lähdinpä siis kotisohvaltani vierailemaan New Yorkin Modernin taiteen museossa.

Kiertely museossa oli erittäin hankalaa, ja yritettyäni sitä jonkun aikaa, päädyin vain tulkitsemaan muutamaa kiinnostavaa teosta.

Nukkuva mustalaisnainen on Henri Rousseaun yksi kuuluisimmista teoksista. Se on maalattu vuonna 1897. Kuvassa on tummaihoinen kulkuri, joka on käynyt aavikolle lepäämään mandoliininsa kanssa väsyneenä. Leijona on tullut nuuhkimaan häntä, mutta jostain syystä ei tahdo syödä tätä.

Maalauksessa viestitetään ehkä sitä, että kun ihminen on haavoittuvaisimmillaan, häntä arvostetaan. Mustalaisnainen on lopen uuvahtanut päivien vaelluksesta, ja on erheellisesti nukahtanut avaralle aavikolle kaikkien eläinten syötäväksi. Suuri ja mahtava leijona on tullut ihmettelemään näkyä. Se ei kuitenkaan halua syödä naista. Nainen on sillä hetkellä hyvin hauras ja haavoittuvainen, eikä sellaisia ihmisiä saa syödä.
Ihminen ansaitsee tulla syödyksi vasta siinä vaiheessa, kun hän esittää kovaa, julmaa ja tunteetonta. Sellaiset ihmiset sietävät tulla syödyksi ennemmin kuin he, jotka eivät voi puolustautua.
Välttämättä julmatkaan ihmiset eivät voi puolustautua. Toisaalta kukaan ei uskalla hyökätä heidän kimppuunsakaan.

Ajattelin tätä teosta hurjan kauan. Hurjan kauan.

Valitsin toiseksi teokseksi hyvin kummallisen näköisen taulun. Taulussa lukee "Cats inbag bags in river" eli uskoisin että suomeksi: "Kissat laukuissa ja laukut joessa."
Taulu on Christopher Woolin vuodelta 1990. Minun mielestäni teos on erittäin pelottava. Teksti on suurilla, yksinkertaisilla kirjaimilla, eikä jätä siis mitään arvailun varaan. Se ottaa kantaa suureen yhteiskunnalliseen epäkohtaan eli eläinten kaltoinkohteluun. Kissanpentuja hukutetaan todellisuudessa todennäköisesti paljon enemmän kuin mitä annetaan ymmärtää.
Vaikka ahdistunkin kerta toisensa jälkeen nähdessäni tämän taulun, silti jollain tavalla pidän siitä. Pidän mustien kirjainten ja valkoisen taustan kontrastista. On outoa, ettei näin kantaaottava teos ole saanut enempää huomiota!


Yritin kierrellä museossa saadakseni vielä kolmannen taideteoksen analysoitavaksi, mutta minulla meni kertakaikkisesti hermot Mapsiin. Se heitti minut koko ajan museosta ulos, ja kun pääsin sisälle, se ohjasi minut vain yhteen ja samaan huoneeseen. Siispä luovutin ja päätin, että menen ihan oikeaan museoon heti kun se vain on mahdollista.

Täysin yliarvostetun elokuvan ei-niin-hurmaa...

Boyhood (2014) on Richard Linklaterin ohjaama ja käsikirjoittama draamaelokuva. Sitä on kuvattu 12 vuoden ajan, minkä takia päähenkilöt vanhenevat luonnollisesti. Boyhood on Mason-pojan yksinkertainen kasvutarina.

Minulla oli elokuvasta suuret odotukset, koska sitä oli kehuttu hurjasti ja se sai Golden Globe-palkintoja sekä kuusi Oscar-ehdokkuutta. Jouduin kuitenkin pettymään.

Mason on tavallinen poika, tai ainakin siltä aluksi näyttää. Hänellä on sisko ja yksinhuoltajaäiti. Masonin ollessa seitsenvuotias he muuttavat uuteen kaupunkiin äidin opiskelujen perässä, ja Mason on huolissaan siitä, löytääkö hänen isänsä heitä Houstonin sykkeestä. Masonin äiti löytää uuden miehen, joka myöhemmin sairastuu alkoholismiin. He muuttavat jälleen, ja elämä jatkuu, kunnes Mason lähtee opiskelemaan yliopistoon. 

Juoni on tavanomaisen tylsä. Tavallisen pojan elämää, johon on väkisin lisätty draamaa, surua ja rikkonainen perhe. On tietysti hienoa, että sama näyttelijä pysyy läpi elokuvan, mutta mielestäni sen varaan on laskettu hieman liikaa eikä normaalia juonta ole jaksettu kehittää. 

Osa näyttelijöistä oli erittäin hyviä. Pidin erityisesti Masonin sisaren Samanthan (Lorelei Linklater) ja äidin Olivian (Patricia Arquette) näyttelijänsuorituksista. He vaikuttivat luonnollisilta ja sulavilta roolissaan. Yhtään en taas pitänyt itse Masonin (Ellar Coltrane) roolista. Pienen pojan kehnot näyttelijäntaidot vielä ymmärtää, mutta myös nuori Mason on yhtä luonnollinen kuin lyhytkaulainen kirahvi. 

Henkilöt, jotka pojan valitsivat rooliin, olisivat voineet katsoa vähän tarkemmin.

Kaikki muu oli elokuvassa kohtalaisen hyvin tehty: ainakaan mikään muu ei jäänyt häiritsemään. Kuvaus ja ohjaus oli taidokasta, mutta kaiken pilasi päähenkilön tekopyhä esitys. 

Kerta kaikkiaan en ymmärrä, miksi tällainen filminriekale ansaitsee yhtäkään palkintoa.

Olisivat nyt edes valinneet jonkun komeamman pojan!

Rohkeita harmonioita ja kansanlaulumaisia intervallirakenteita

Istun pimenneessä salissa. Kello on kenties noin kolmea yli seitsemän, en ole varma, eihän minulla ole kelloa - ja vaikka olisikin, ei siitä mitään näkyisi. Olen rättipoikkipuhkiväsynyt. Takanani on kahdeksan tunnin koulupäivä ja puolentoista tunnin orkesteriharjoitukset, ja nyt olen täysin omaa pähkähulluuttani tullut illaksi vielä kuuntelemaan konserttia.
Monet sanovat konserttien rentouttavan, mutta itse en pysty rentoutumaan! Haluan vain tarkkailla kapellimestaria, niin ihanaa Dalia Stasevskaa. Hänen takiaan raahauduin tähän Sinfonia Lahden torstaikonserttiin.

Konsertti alkaa neliosaisella Lutoslewskin kauniilla Musique funébrella, joka on sävelletty ainoastaan jousiorkesterille. Musiikki on Lutoslewskille hyvin tyypillistä, herkän väreilevää ja 12-säveljärjestelmään pitkälti perustuvaa. Pidän sen paikoin hyvin rohkeastakin harmoniasta. Lähestulkoon rentoudun.

Seuraavaksi on vuorossa Sergei Prokofjevin viides pianokonsertto. Prokofjev on tunnettu muun muassa baletistaan Romeo ja Julia.
Pidän solistipianistista: hän näyttää aivan hullulta tiedemieheltä. Martin Malmgren on ilmeisesti hänen nimensä. Pianokonsertto on luonteeltaan melko karu ja kylmä, mutta pianistin lämmin hymy sulattaa kappaleen viileimmätkin kohdat.

Väliajalla istuskelen penkillä arasti. Lähes kaikki muut kuuntelijat ovat keski-iän ylittäneitä, enkä koe kuuluvani joukkoon. Väliaika onneksi kuluu nopeasti, ja pääsen sujahtamaan takaisin saliin.

Viimeisenä saan kuulla Bartókin konserton sinfoniaorkesterille. Viisiosaisessa teoksessa näyttää olevan Bartókille ominainen kaarirakenne: ensimmäinen ja viides osa muistuttavat toisiaan, samoin kuin toinen ja neljäs. Keskellä oleva Elegia antaa koko kappaleelle tukirungon. Mukana on monenlaista aineistoa: vaskikoraaleja, mielenkiintoisia kansanlaulumaisia intervallirakenteita sekä yömusiikkia. Neljännessä osassa huomaan Bartókin siteeranneen Leningrad-sinfonian tunnettua marssiteemaa - ehkä hieman parodioiden..
Kun pohdin konserttoa myöhemmin, ymmärrän sen kulkevan niin sanotusti pimeydestä valoon. Ensimmäisten osien kvarttiaiheet ja vaskifanfaarit muuttuvat loppua kohti loisteliaiksi, huolettomiksi tunnelmiksi.

Dalia Stasevska on ihmeellinen kapellimestari. Noin 150-senttinen pieni nainen johtaa suurta sinfoniaorkesteria aivan uskomattomin keinoin. Konsertin päätyttyä hän tosin näyttää lähes pahoinvoivalta loisteliaan finaalin jälkeen.

Istun autossa matkalla kotiin, neljätoista tuntisen päivän päätyttyä. Pohdin, miten valtavan paljon musiikki voi vaikuttaa ihmiseen. Niin valtavan paljon.

 Kuvat sib.fi ja keskipohjanmaa.fi