Vavisuttavaa teatterin hurmaa

On 3. joulukuuta, keskiviikko. Kello lähenee seitsemää ja sysimusta taivas nielee katulamppujen kajon. Puhaltelen höyrypilviä pimeään iltaan kävellessäni kohti Lahden Kaupunginteatteria, tuota harmaata betonimöhkälettä keskellä kaupungin sykettä. Olemme sopineet menevämme luokan ja Reetta-open kesken katsomaan teatteriesitystä, jotta kaikki saisimme edes jotain sisältöä kulttuuriblogeihimme.

Näytelmän nimi on Jessikan pentu, ja se on jatko-osa näytelmään Jessika - vapaana syntynyt. Näytelmän ohjaajana toimii Anne Rautiainen ja sen on käsikirjoittanut ah, niin ihana Leea Klemola.
Istun teatterin aulassa sohvalla ja odottelen luokkalaisteni saapumista. Yhdessä pohdimme, millainen esitys mahtaa olla tulossa. Ostamme naurettavan halvat, viiden euron tiketit ja menemme saliin.

Hyvän näytelmän tunnistaa siitä, ettei sen aikana tarvitse tai edes halua katsoa kelloa. Jessikan pennun aikana en edes ajattele ajankulua. Pikemminkin tuntuu, että aika on pysähtynyt. Asianlaitaa vahvistaa se, ettei näytelmässä ole väliaikaa. Koko puolitoistatuntinen kuluu kuin hujauksessa.

Harvoin itken niin valtoimenaan kuin teatterisalissa istuessani itken nyt. Niin läheltä ja riipaisevasti kuvattu paniikkikohtaus saa minut itkemään - no tietysti!

Näytelmän lavastus on tietyllä tavalla tragikoominen. Ihan tarkoituksellisesti. Haperot muovikuuset ja savukoneen liikakäyttö on korni, mutta tehokas tyyli ilmaista näytelmän tunnelmaa. Väkisinväännetty metsä kuitenkin tuntuu kelpaavan varsin hyvin Jessikalle, joka ei halua mitään muuta kuin luonnon rauhaa - sitä kuitenkaan saavuttamatta. Hysteria onkin näytelmän keskeinen tunne.

Pohdin kovasti jo näytelmän aikana sen syvällisempää tarkoitusta. Jessika haluaisi palata luontoon, koska hän on kyllästynyt tekniikkaan. Jessika kokee epäonnistuneensa Ilves-poikansa kasvatuksessa. Erikoista on, että Ilvestä ei näytetä kertaakaan esityksen aikana, vaan häntä esittää Jessikan äiti. Jään pohtimaan, kuka Ilves on ja onko hän ylipäätään ihminen?

Jessika on läheinen koiransa Jekun kanssa, muttei meinaa jaksaa miestään, joka roikkuu jatkuvasti puhelimella. He lähtevät metsään vaeltamaan, ja Jessika yrittää epätoivoisesti saada heidät eksymään metsään. Hän uskoo puhdistuvansa luonnossa, jos vain saisi olla siellä rauhassa. Koira Jekku on ainut, joka häntä ymmärtää. Aina heidän ollessa kahdestaan Jekku puhuu, mikä saa minut arvelemaan, että todellisuudessa koira on vain Jessikan väsyneen mielen tuotosta.

Ajattelen, että Jessika haluaa oikeasti vain eksyä itsestään. Hän ei kestä nykyaikaa, velvollisuuksia, sääntöjä ja mahdollisuuksia, paniikkihäiriötä, ei mitään enää. Jessika haluaisi ehkä vain kadota. Voin samaistua häneen täysin.

Oi, miten rakastankaan tuota näytelmää. Kaikessa ahdistavuudessaan ja outoudessaan se riipaisee syvältä sisimmästä. Näytelmän jälkeen istahdamme sohvalle ja puimme esitystä. Pohdimme samoja asioita kuin minä mietin näytelmän aikana: kuka oli Ilves, entä Jessika itse? Oliko Jekku oikea koira vai vain mielikuvituksen tuotetta?

Kello lyö jo lähemmäs yhdeksää, kun joku luokkalaiseni älyää todeta meillä olevan seuraavana päivänä ruotsinkoe. Hajaannumme jokainen koteihimme, pohtien tätä hämmentävää, ahdistavaa näytelmää. En saa illalla unta.

Päässäni soi vain Viimeinen mammutti.

Kuvat Lahden Kaupunginteatteri, ESS ja lippu.fi